12,000 vuotta sitten tapahtunut maatalouden vallankumous muutti ihmiskunnan ravinnon pysyvästi. Maailmasta löytyy vielä tänäkin päivänä merkkejä heimoista ja kansoista jotka ovat pystyneet välttämään maatalouden mukana tulleet negatiiviset terveysvaikutukset. Nämä modernit lihansyöjä-kulttuurit alleviivaavat entisestään ihmisten lihansyönnin evolutionääristä kehitystä.
Arktisen ilmaston metsästäjät
Arktisiin ja subarktisiin metsästäjä-keräilijöihin kuuluvat: subarktisen Kanadan Cree-intiaanit, Lounas-Siperian Nenetsit, Pohjois-Venäjän Tšuktšit, Pohjoismaiden Saamelaiset sekä Pohjois-Amerikan arktisten alueiden, Koillis-Aasian ja Grönlannin eskimot. Näitä kaikkia heimoja yhdistää se, että maatalouden vallankumous vaikutti heidän ruokavalioonsa todella vähän ja kaikki heistä söivät lähes yksinomaan lihatuotteita.
Näiden alueiden pääasiallinen kasvillisuusvyöhyke on tundraa. Lämpötilat vuoden aikana voivat heitellä mitä tahansa -50 celsiusta talvisin ja +10 celsiusta kesäisin välillä. Pintamaa on jäätynyt suurimman osan vuodesta. Kasvillisuus on lähinnä jäkälää, sammalta sekä harvana kasvavaa ruohoa ja pensaikkoa.
Nämä kansat söivät yleensä pääasiallisesti lihatuotteita. He metsästivät poroja, karibouta ja hylkeitä sekä kalastivat[l]. Vuosisatojen aikana he olivat myös tunnettuja heidän lujatekoisuudesta, pitkäikäisyydestä ja elinvoimaisuudesta. 1700- ja 1800-luvun tutkimusmatkailijoiden tarinat kertovat kansoista joilla nähtiin hyvin vähän tauteja. Myös kansojen vanhimpia jäseniä kuvailtiin ketterinä, sisukkaina ja elinvoimaisina.
Yksi tällaisista kertomuksista tulee 1700-luvulla eläneeltä tunnetulta Ruotsalaiselta luonnontutkijalta, Carl Linnaeus:lta. Hän tutki kuuden kuukauden ajan Pohjois-Ruotsin Saamelaisia jotka söivät pääasiallisesti lihaa ja kalaa. Hän vertasi näiden Saamelaisten terveydentilaa Etelä-Ruotsissa eläviin ihmisiin jotka söivät pääasiallisesti herneitä, tattaripuuroa, leipää ja kasviksia[l].
Hänen johtopäätös oli, että Pohjois-Ruotsin Saamelaiset olivat sekä hyvässä kunnossa että terveitä, kun taas Etelä-Ruotsissa asuvat olivat pulskia, kärsivät raudanpuutoksesta ja mädäntyvistä hampaista.
Samanlainen vertauskohta löytyy Grönlannin Inuiiteilta jotka söivät lähes täydellisen päinvastaisesti kuin mitä nykypäivänä suositellaan. He söivät lihaa ilman rajoituksia. Jokainen ateria oli täynnä saturoitua rasvaa ja kolesterolia. He eivät syöneet lähestulkoon ollenkaan vihanneksia tai hedelmiä ja heidän ruokavaliossaan ei ollut yhtään kuitua. Kuitenkin heidät kerrottiin elävän täysin vailla sydän- ja verisuonitauteja, syöpää ja muita moderneja kroonisia sairauksia.
Mutta niinkuin Etelä-Ruotsalaiset, jotka altistuivat enemmissä määrin maatalouden vallankumouksen tuomiin muutoksiin, alkoi myös Inuiittien ruokavalioon tulla vaikutteita viljoista ja prosessoiduista tuotteista 1800-luvun paikkeilla. Tämä ruokavalion modernisointi johti ylipainoon, diabeteksen ja syöpien kasvuun Inuiittien keskuudessa[l,l,l,l,l,l].
Lauhkean ilmaston metsästäjät
Myös kansat jotka elävät lauhkeimmilla ilmaston osilla on taipumus suosia lihaa, siitäkin huolimatta, että näillä ilmaston alueilla esiintyy enemmän kasvillisuutta.
Pohjois-Amerikan Tasankointiaanit söivät pääasiallisesti puhvelia ja pemmikaania (kuivattua lihaa sekoitettuna ihraan). Afrikassa asuvien Maasaiden, Samburuiden ja Itä-Afrikan Rendille heimojen pääasiallinen ruoka oli liha, veri ja maito. Kaakkois-Aasian Nagat söivät pääasiallisesti possua. Etelä-Amerikan Gauchojen ruokavalio oli pääasiallisesti karja. Trooppisten ilmastojen Suoarabit ja Berberit söivät pääasiallisesti kamelin lihaa.
Tasankointiaanit olivat tunnettuja vaikuttavasta fyysisyydestään ja elinvoimastaan sekä heitä pidettiin yksinä kauneimmista kansoista maan päällä. Intiaanit metsästivät suurriistaa kuten peuroja, puhveleita, villilampaita ja -vuohia, antilooppeja, hirviä, poroja, karibouta ja karhuja.
Ennen siirtomaakauden tapahtumia (jolloin intiaanit ajettiin reservaatteihin), heitä oli olemassa noin 25 miljoonaa. Heidän kerrottiin pystyvän juoksemaan puhvelit kiinni. Heidän lihaksistonsa oli vahva ja historiallisten luututkimusten pohjalta heillä ei ollut merkkejä nivelrikkoumista, epämuodostumista tai hammasmädästä.
Pohjois-Amerikan Tasankointiaanien historia on traaginen esimerkki siitä mitä tapahtuu kun perinteinen ruokavalio muuttuu länsimaisten modernien vaikutteiden alla.
Reservaatteihin ajettuna Tasankomaaintiaanit saivat ruuakseen pääasiallisesti prosessoitua ruokaa ja pitkälle käsiteltyjä hiilihydraatteja. Muutos intiaanien terveydentilassa pystyttiin todentamaan jo ensimmäisen sukupolven aikana näistä tapahtumista, kun intiaanien vanhempi väestö alkoi näyttämään merkkejä liikalihavuudesta, diabeteksesta sekä sydän- ja verisuonisairauksista. Esimerkiksi Pima-heimon jäsenet, jotka olivat ennen tunnettuja terveydestään, voimastaan ja pituudestaan omaavat tällä hetkellä suurimpia diabetes-esiintymän maailmassa[l,l].
Weston Price oli 1900-luvun alussa elänyt Kanadalainen lääkäri joka on kirjoittanut alkuperäiskansojen ruokavalioista laajasti. Hän kiersi ympäri maapalloa vuosien ajan tutkien erilaisten syrjässä elävien kansojen ja heimojen jäseniä. Hänen laajan tutkimusaineiston pohjalta on selvää, että kaikkia kulttuureja on kohdannut sama kohtalo: mitä enemmän perinteiset liharuoat vaihtuvat länsimaisiin viljoihin, sokeriin ja prosessoituihin tuotteisiin sitä enemmän liikalihavuuden, diabeteksen, sydän- ja verisuonitautien ja syövän esiintyvyys nousee[l,l,l].
Vuonna 1939 Price julkaisi kirjan tutkimuksistaan nimeltä ”Ravitsemus ja fyysinen rappeutuminen” (kirja on ilmaiseksi luettavissa englanniksi täällä). Kirjassaan Price käy yksityiskohtaisesti läpi etnograafiset ravintotukimuksensa lukuisista kulttuureista, kuten Sveitsiläisiä, Intiaaneja, Polynesialaisia, Pygmejä, Aborginaaleja ja monia muita. Hänen tutkimuksensa sisältää noin 15,000 valokuvaa, 4000 diaa ja lukuisia filminauhoituksia.
Kirjassaan Price toteaa, että länsimaiden 1020-, ja 30-luvun endeemiset sairaudet (karies ja tuberkuloosi) esiintyivät harvoin, jos ollenkaan näissä syrjäisissä kulttuureissa.
”Tyypillisiä natiiveja Alaskan Eskimoita. Huomioikaa leveät kasvonpiirteet ja hammaskaari. Ei hammaskariesta tai hammasmätää. Naisella ylävasemmalla on haljennut alahammas. Hänellä on 26 lasta eikä yhtään hammasmätää.”
”Yllä: Veljekset Na Hearadh-saarelaiset, Skotlanti. Vasemmanpuoleinen nuorempi veli syö modernia ruokaa ja kärsii vakavasta hammasmädästä. Oikeanpuoleinen veli syö alkuperäisruokaa, ei yhtään esiintymää karrieksesta tai hammasmädästä. Huomioikaa nuoremman veljen kaventuneet kasvon piirteet ja hammaskaari.
Vasen alareuna: Tyypillinen rehottava hammasmätä modernilla ruokavaliolla. Oikea alareuna: Tyypillinen täydellinen purenta ja hammahygienia alkuperäisruokaa syövällä.”
Punaisen lihan paradoksi
Meille toistetaan jatkuvasti, että punainen liha aiheuttaa syöpää, saturoitu rasva ja kolesteroli tukkivat valtimot ja että kasvikset ovat välttämättömiä kuidun, antioksidanttien, polyfenoleiden ja yleisterveyden takia.
Tutkimalla lihaa syöviä kulttuureita ja ihmiskunnan historiaa, löydökset puhuvat kuitenkin täysin päinvastaisesta.
Syömällä hyvin vähän, tai ei ollenkaan kasviperäisiä ruokia – ei hedelmiä, ei kasviksia, ei kuitua – ja mielummin korvaamalla ne korkearasvaisilla, korkeakolesterolisilla ruuilla, kuten hylkeenrasva, mursut ja kalat, Eskimot eivät pelkästään selviytyneet, mutta elivät elämänsä täysin moderneista sairauksista vapaina.
Nyky-ymmärryksen linssin läpi katsottuna kaikkien arkisten, ja lauhkeiden ilmastojen lihaa syövien kulttuurien olisi pitänyt kuolla syöpään ja sydänkohtauksiin kauan sitten. Heillä pitäisi kaikilla olla vakavia vitamiinien ja hivenaineiden puutostiloja ja heidän olisi pitänyt kärsiä jatkuvasta keripukista ja energiavajeesta.
Vaikka kasviperäisiä ruokia oli tarjolla, kulttuurit valitsivat aina mieluummin lihan. Jos kasveja käytettiin, olivat ne enemmänkin vuodenaikojen mukaisesti nautittuja lisukkeita, vaihtelua tai lääkkeenä sairauksien hoidossa.
Ennen maatalouden vallankumousta ja modernia teollistumista ihmiset toteuttivat ”ihanteellista ruuan keräily teoriaa”. Ihmiset eivät halunneet kaivaa metrin syvyydessä olevaa jamssia joka tarjosi 100 kaloria mutta jonka hankkimiseen kului 300 kaloria. Syntyperäiset ihmiset söivät ruokaa joka tarjosi suurimman hyötysuhteen. He söivät lihaa koska sen saalistamiseen, syömiseen ja sulattamiseen he olivat kehittyneet evoluution myötä[l].
Lähempää tarkasteltuna lihaa syövät kulttuurit ovat eräänlainen paradoksi. Miten he pystyivät olemaan syömättä ”terveellisiä kasviksia” ja silti välttämään kaikki krooniset sairaudet? Miten he pystyivät selviytymään ilman hedelmiä ja kasviksia?
Vuonna 1972 tutkijat yrittivät selvittää tätä paradoksia. He matkustivat Point Hope:n, Alaskaan. Siellä asuvat söivät pääasiallisesti vielä liharuokaa.
Tutkimuksen loppupäätelmä oli, että vaikka Point Hope:n ihmiset söivät 50% heidän päivittäisestä energiastaan eläinrasvojen muodossa, heidän sydänsairauksien määrä oli kymmenen kertaa matalampi kuin muulla valkoihoisella populaatiolla Pohjoi-Amerikassa[l].
Seuraavaksi tutkijat matkustivat 1980 luvulla Grönlantiin tutkiakseen siellä asuvia Eskimoita jotka söivät myös saman tapaisesti kun Point Hope:n ihmiset. Tulokseksi saatiin, että eskimoiden parissa sydän- ja verisuonisairauksien esiintyvyys oli vaivaiset 3,5%[l,l].
Afrikassa olevien Maasai heimojen keskuudesta tehdy tutkimustulokset toistavat myös samaa tarinaa. Maasait syövät noin 66% päivittäisestä energiantarpeesta eläinrasvoista, saaden noin 600mg kolesterolia päivittäin. Silti sydänsairaudet olivat käytännössä täysin tuntematon käsite Maasaiden keskuudessa.
Niinkuin totesimme Pohjois-Ruotsin Saamelaisten, Amerikan tasankointiaanien ja Grönlannin inuiittien ruokavaliosta – kun kasvipohjainen länsimainen ruoka saapui, niin saapui myös sairaudet[l,l].
Diabetes oli käytännössä täysin tuntematon sairaus Mayakansan keskuudessa vuoteen 1950-luvulle asti, kunnes länsimainen ruoka alkoi vaikuttamaan heidän ruokakulttuuriin ja diabetes lukemat nousivat pilviin[l].
Myös sydän- ja verisuonisairaudet olivat olleet täysin tuntemattomia Siperian paimentolaiskansoille kuten Evenkiteille ja Yakuille. Kuitenkin Neuvostoliiton kaaduttua monet heistä joutuivat asettumaan kaupunkeihin ja alkoivat syömään markettiruokaa. Tänä päivänä noin puolet Yakuista on liikalihavia ja kolmanneksella on verenpainetauti[l].
Mitkään näistä alkuperäiskansoista eivät kärsineet samoista moderneista sairauksista mistä perus länsimaiset ihmiset kärsivät. Sydän- ja verisuonisairauksien lisäksi sekä diabetes, liikalihavuus ja korkea verenpaine loistivat poissaolollaan niin kauan kun kansat pidättäytyivät perinteisessä ruokavaliossaan[l].
Päiväkirjamerkintöjä eri tutkimusmatkailijoilta
Masait
”Masai-heimon jäsenet ovat pitkiä ja vahvoja. Kuvassa 39 on tyypillinen kaunotar sekä Masai-mies, joka on huomattavasti pidempi kuin 182cm pituinen oppaamme. On mielenkiintoista tutkia heidän elämäntapojaan ja tarkkailla heidän keräämäänsä viisautta. Heidän kerrotaan tienneen jo yli kahdensadan vuoden ajan, että malariaa levittävät hyttyset. Lisäksi he ovat jo pitkään harjoittaneet menetelmää, jossa he altistavat arabien tartuttaman kuppapotilaan malarialle, estääkseen vakavat spirokeetta-infektion aiheuttamat vauriot. Moderni lääketiede kuitenkin ylpeilee tällä suurella periaatteella, jossa malariaa käytetään ehkäisemään tai lievittämään kupan aiheuttamia selkäytimen ja aivojen vaurioita.
Näin, kuinka paikalliset masait hoitivat karjaansa taidolla ja tietämyksellä. Masailla ei ole käytössään rahaa, vaan kaikki vaihdot tehdään lehmillä tai vuohilla. Eräs arvokas lehmä ei syönyt kunnolla, ja näin, kuinka he poistivat orjantappuran sen suusta. Leikkaus tehtiin heidän itse valmistamallaan veitsellä, joka oli karkaistu takomalla. Haava käsiteltiin hieromalla siihen kasvin tuhkaa, joka toimi erittäin voimakkaana verenhyytymistä edistävänä aineena. Heidän tietämyksensä eläinlääketieteestä on varsin vaikuttavaa. Näin heidän hoitavan nuorta lehmää, joka ei ollut tullut tiineeksi. He näyttivät ymmärtävän syyn ja jatkoivat hoitoa samalla tavalla kuin modernit eläinlääkärit tekisivät.
Ravintonaan he ovat vuosisatojen ajan luottaneet pääasiassa maitoon, lihaan ja vereen, joita täydentävät vihannekset ja hedelmät. He lypsävät lehmät päivittäin ja vuottavat härkiä säännöllisin väliajoin ainutlaatuisella menetelmällä. Kuvassa 40 näkyy paikallinen masai jousensa ja nuolensa kanssa; nuolen kärjessä on terävä veitsi, jossa on olake, joka määrittää, kuinka syvälle nuoli tunkeutuu laskimoon. Jos eläin on tarpeeksi kesy, veri valutetaan sen seistessä paikallaan. Jos eläin pelästyy, se kytketään nopeasti, kuten alla olevassa kuvassa näkyy. Tässä kuvassa näemme veren suihkuavan kaulalaskimosta kurpitsaan, joka vetää noin neljä litraa. Puristin asetetaan kaulan ympärille ennen puhkaisua. Eläin ei edes säpsähdä, kun nuoli osuu, sillä toimenpide tehdään niin nopeasti ja taidokkaasti. Kun verta on kerätty tarpeeksi, puristin poistetaan ja veri lakkaa virtaamasta välittömästi. Edellä mainittua tuhkaa käytetään haavan tyrehdyttämiseen ja suojaamiseen tulehduksilta.
Veri defibrinoidaan vispaamalla sitä kurpitsassa. Fibriini paistetaan tai keitetään samalla tavalla kuin pekoni tai liha valmistettaisiin. Defibrinoitu veri nautitaan raakana aivan kuten maito, mutta pienemmissä määrissä. Kun saatavilla, jokainen kasvava lapsi saa päivittäisen annoksen verta, samoin jokainen raskaana oleva tai imettävä nainen. Aiemmin soturit elivät yksinomaan tällä ravinnolla. Nämä kolme lähdettä – maito, veri ja liha – tarjoavat heille runsaasti kehon rakennusaineita sekä erityisiä vitamiineja, niin rasvaliukoisia kuin vesiliukoisiakin.”
-Weston Price, Nutrition and Physical Degeneration (1939)
Macrobianit
Viimeiseksi hän tuli viinin luo ja opittuaan heidän valmistustapansa hän joi kulauksen, joka tuotti hänelle suurta mielihyvää. Tämän jälkeen hän kysyi, mitä Persian kuningas oli tottunut syömään ja minkä ikäisiksi pisimpään eläneet persialaiset olivat eläneet. Hänelle kerrottiin, että kuningas söi leipää, ja he kuvailivat vehnän ominaisuuksia – lisäten, että kahdeksankymmentä vuotta oli pisin elinikä persialaisten keskuudessa.
Tähän hän vastasi: ”Ei ihme, jos he syövät likaa, että he kuolevat niin aikaisin; itse asiassa olin varma, etteivät he olisi eläneet edes kahdeksaankymmeneen ikävuoteen ilman virkistystä, jonka he saavat tuosta juomasta (viiniä tarkoittaen), jossa hän myönsi persialaisten ylittävän etiopialaiset.”
Tämän jälkeen Icthyophagit (kalanpyytäjät) vuorostaan kysyivät kuninkaalta hänen kansansa eliniästä ja ruokavaliosta. Heille kerrottiin, että suurin osa heistä eli satakaksikymmentävuotiaiksi, ja jotkut jopa pidempään – heidän ruokavalionsa koostui keitetystä lihasta, ja heidän ainoa juomansa oli maito.
-Herodotus, Histories, Book III (440 BC)
Mongolit
”Mongolien ruokavalio koostuu pääasiassa maidosta, joka valmistetaan eri tavoilla: voiksi, juustoksi, heraksi tai kumissiksi. Juusto valmistetaan kuorimattomasta maidosta, jota keitetään hitaasti miedolla lämmöllä. Tämän jälkeen se annetaan seistä jonkin aikaa, jolloin paksu kerma kuoritaan pois, kuivataan ja siihen lisätään usein paahdettua hirssiä. Hera valmistetaan happamasta kuoritusta maidosta ja muotoillaan pieniksi kuiviksi juustopaloiksi.
Lopuksi kumiss (mongoliksi tarasum) valmistetaan tamman- tai lampaanmaidosta; koko kesän ajan sitä pidetään suurimpana herkkuna, ja mongolit ovat tottuneet ratsastamaan ystäviensä luo maistamaan tarasumia, kunnes he yleensä päätyvät juomaan itsensä humalaan. Heillä on taipumus nauttia sitä liikaa, vaikka juopottelu ei olekaan niin yleistä kuin joissakin sivistyneemmissä maissa.
Mongolien pääasiallinen ravinto ympäri vuoden koostuu teestä ja maidosta, mutta he ovat yhtä lailla mieltyneitä lampaanlihaan. Suurin kohteliaisuus, jonka he voivat osoittaa ruoalle, on sanoa, että se on ”yhtä hyvää kuin lammas”. Lampaat, kuten kamelit, ovat heille pyhiä; itse asiassa kaikki heidän kotieläimensä ovat jonkin hyvän ominaisuuden symboleita. Heidän suosikkiosansa lampaasta on rasvainen häntä. Syksyllä, kun ruoho on heikkolaatuista, lampaat lihovat merkittävästi, ja mitä lihavampi lammas on, sitä parempi se on mongolien mielestä.
Mitään osaa teurastetusta eläimestä ei heitetä hukkaan, vaan kaikki syödään suurella mielihyvällä.
Mongolien ruokahalu on käsittämätön. Yksi mongoli saattaa syödä yli kymmenen kiloa lihaa yhdellä aterialla, ja joistakin tiedetään, että he ovat syöneet kokonaisen keskikokoisen lampaan yhden vuorokauden aikana! Matkoilla, kun ruokavaroja säästetään, tavallinen päivittäinen annos on yksi lampaan jalka yhtä miestä kohti. Vaikka he voivat elää päiviä ilman ruokaa, saatuaan sitä he syövät seitsemän ihmisen edestä.
He keittävät aina lampaansa, paistavat vain rintapalan herkkuna. Talvella matkoilla, kun jäätynyt liha tarvitsee pidemmän keittoajan, he syövät sitä puoliraa’ana: he viiltävät siitä paloja ja laittavat sen takaisin pataan kypsymään. Matkoilla, jos heillä on kiire, he laittavat palan lammasta kamelin selkään satulan alle, jotta se säilyisi sulana pakkaselta. Sieltä se otetaan matkan aikana esiin ja syödään, kamelin karvojen peitossa ja hiessä uitettuna – mutta tämä ei ole mikään koetinkivi mongolin ruokahalulle.
He syövät sormin, jotka ovat aina inhottavan likaiset; he nostavat suuren palan lihaa, tarttuvat siihen hampaillaan ja leikkaavat veitsellä suunsa vierestä palan irti, jättäen lopun käteensä. Luut nuollaan puhtaiksi ja joskus murretaan ytimen vuoksi. Lampaan lapaluu murretaan aina ja heitetään pois, koska sen uskotaan tuovan huonoa onnea, jos se jätetään ehjäksi.
Erityistilaisuuksissa he syövät vuohen- ja hevosenlihaa; naudanlihaa harvoin ja kamelinlihaa vielä harvemmin. Lamat eivät koske mihinkään näistä lihoista, mutta eivät pane pahakseen haaskaakaan, erityisesti jos kuollut eläin on lihava. He eivät yleensä syö leipää, mutta eivät myöskään kieltäydy kiinalaisista leivistä, ja joskus he leipovat itse vehnästä tehtyjä kakkuja. Venäjän rajan läheisyydessä he syövät jopa mustaa leipää, mutta sisämaassa he eivät edes tiedä, mitä se on. Niille, joille annoimme maistaa ruiskorppuja, he huomauttivat, ettei sellaisessa ruoassa ollut mitään hyvää – se vain särki hampaita.
Lintuja tai kalaa he pitävät saastaisina, ja heidän vastenmielisyytensä niitä kohtaan on niin suurta, että yksi oppaistamme melkein oksensi nähdessään meidän syövän keitettyä ankkaa Koko-norissa. Tämä osoittaa, kuinka suhteellisia ihmisten käsitykset ovat, jopa asioissa, jotka ilmeisesti liittyvät aisteihin. Saman mongolin, joka on syntynyt ja kasvanut kauheassa kurjuudessa ja nauttii raadosta, valtasi inho nähdessään meidän syövän eurooppalaista ankkaa.
Mongolien ainoa ammatti ja vaurauden lähde on karjanhoito, ja heidän rikkautensa mitataan heidän elävien eläintensä määrällä: lampaat, hevoset, kamelit, härät ja muutama vuohi – määrä vaihtelee Mongolian eri osissa. Esimerkiksi parhaat kamelit kasvatetaan Khalkasissa; Chakhar on kuuluisa hevosistaan, Ala-shan vuohistaan, ja Koko-norissa jakki korvaa lehmän.”
-Nikolay Mikhaylovich Przhevalsky, Travels in Eastern High Asia, Vol. I: Mongolia, the Tangut country, and the solitudes of northern Tibet, sivut. 53-57 (1876)
Mongolialaisilla ei ollut keittiökulttuuria siinä mielessä kuin me sen ajattelemme. Heillä oli yksinkertainen ruoanlaittotapa, joka oli sama kaikille: enimmäkseen keitettyä, maustamatonta lihaa. Siitä huolimatta kokki oli yksi imperiumin korkeimmista virkamiehistä ja vastuussa hovin ylläpidosta.
Kokilla oli myös tärkeä rooli rauhan ylläpitämisessä, sillä järjestys, jossa ihmisille tarjoiltiin ruokaa, saattoi johtaa suuriin riitoihin ja ruokamellakoihin. Tästä syystä kukaan ei saanut tulla aterialle aseistettuna (vaikka he silti heittelivät astioita ja mitä tahansa muuta käsiinsä saamaa).
Mongolit jakoivat ruoan kahteen ryhmään:
- Ulaan Idee olivat punaisia ruokia (kuten lihaa), joita syötiin pääasiassa talvella ja keväällä.
- Tsagaan Idee olivat valkoisia ruokia (kuten maitotuotteita), joita syötiin enimmäkseen kesällä ja syksyllä.
Vihanneksia pidettiin heinän kaltaisina ja niitä kutsuttiin ”vuohien ruoaksi”. Mongolit tunsivat syvää vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että maanviljelijät söivät kasveja, jotka kasvoivat maassa ja joita usein lannoitettiin ulosteella.
Mongolit olivat erittäin tarkkoja teurastuksesta. Teurastaja (yleensä nuori poika) teki pienen viillon vuohen tai lampaan rintakehään, työnsi kätensä sisään ja puristi aortan poikki, mikä tappoi eläimen välittömästi. Tämä piti tehdä ulkona, mutta varjossa, jotta aurinko ei näkisi sitä, eikä verta saanut vuotaa maahan, jotta maa ei ”tuntisi” sitä. Suuremmat eläimet, kuten härät, tapettiin lyömällä niitä leka vasaralla sarvien väliin, jotta verta ei vuotaisi. Yleensä eläin kulutettiin kokonaan kolmen tunnin sisällä.
Koska mongolit valmistivat ruokansa lannasta tehdyllä tulella, he yleensä keittivät lihan paistamisen tai friteeraamisen sijaan. Liikkeellä ollessaan mongolit saattoivat valmistaa ruokaa eläimen omassa nahassa täyttämällä sen kuumilla kivillä. Kerran Tšingis-kaani ja hänen miehensä välttivät nälkäkuoleman tappamalla villihevosen ja kypsentämällä sen sen omassa nahassa.
Tšingis-kaanin ensimmäinen tappo liittyi ruokaan. Hän tappoi velipuolensa, koska tämä oli ottanut linnun ja kalan, jotka hän itse oli pyydystänyt.
Syksyllä, kun miehet veivät eläimet kauas laitumille lihottamaan niitä talvea varten, he elivät pääasiassa fermentoidulla tamman- tai kamelinmaidolla, jota täydennettiin villimurmelleilla, jotka he valmistivat niiden omassa nahassa. Fermentoitu kamelin- ja tammanmaito aiheuttaa lähes jatkuvaa ripulia, mutta koska miehet elivät ulkosalla, sitä ei pidetty suurena ongelmana.”
-“The Mongol Diet”, adapted from correspondence with Professor Jack Weatherford, author of Genghis Khan and the Making of the Modern World
Nenetit
”Tässä tapauksessa voitaisiin puhua Nenet-paradoksista. Nenetsit, Siperian poronhoitoa harjoittava alkuperäiskansa, noudattavat ruokavaliota, joka kuulostaa täysin päinvastaiselta kuin lääkärin suosittelema: he syövät poronlihaa, pääasiassa raakana ja pakastettuna. Syyskuusta toukokuuhun he eivät syö juuri mitään muuta, paitsi satunnaisesti pientä palaa raakaa, mieluiten pakastettua kalaa. Voisi kuvitella, että tämä äärimmäinen proteiini- ja rasvapitoinen ruokavalio johtaisi moniin terveysongelmiin – lihavuuteen, sydän- ja verisuonitauteihin – mutta asia on päinvastoin.
”Omien kokemusteni mukaan, mitä kauempana olet arktisten alueiden kaupunkikeskuksista, sitä terveemmän näköisiä ihmiset ovat,” sanoo Lars Kullerud, Arktisen yliopiston (University of the Arctic) johtaja. Kyseessä on yli sadan yliopiston ja korkeakoulun verkosto, ja Kullerud tutkii alueen alkuperäiskansojen ruokavalioita.”
–“Where Home Cooking Gets the Cold Shoulder”, The Washington Post (2008)
Saamelaiset
”Siihen mennessä olin jo perin pohjin väsynyt ja pidin erittäin tervetulleena pientä virkistystä lehmänmaidon ja lihan muodossa sekä tuolia, jolla istua. En voinut olla ihmettelemättä kahta lappalaista, jotka olivat kulkeneet kanssani koko pitkän ja vaivalloisen päivän – toinen heistä oli viidenkymmenen ja toinen yli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. He juoksentelivat ja leikkivät kuin nuoret, vaikka olivat kantaneet taakkaa koko matkan ajan; ei tosin kovin raskasta, mutta matkan pituus huomioiden ei myöskään vähäpätöistä. Tämä sai minut pohtimaan vakavasti tohtori Rosenin esittämää kysymystä: ”Miksi lappalaiset ovat niin nopeajalkaisia?” Vastaukseni on, että se ei johdu yhdestä ainoasta syystä, vaan monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta.
[…]
On huomionarvoista, että ne luomakunnan eläimet, jotka syövät kasveja, omaavat jäykemmän, vaikkakin vahvan lihaskudoksen – esimerkiksi hirvi ja härkä. Sen sijaan lihansyöjillä, kuten koiralla, kissalla, sudella ja leijonalla, lihaskudos on joustavampaa. Sekä tämä tosiasia, että sen syy ovat ilmeisiä. Lappalaiset ovat täysin lihansyöjiä. Heidän ruokapöydässään ei ole kasviperäisiä ruokia. Tosin silloin tällöin he syövät raakoja väinönputken varsia samalla tavalla kuin me söisimme omenan, ja joskus muutamia ketunleivän lehtiä. Mutta tämä määrä on suhteessa heidän ruokavalionsa kokonaisuuteen häviävän pieni – ehkä yksi miljoonasta.
Keväällä he syövät kalaa, talvella pelkästään lihaa ja kesällä maitoa sekä siitä valmistettuja tuotteita. On myös huomionarvoista, että suolattu ruoka, jota nämä ihmiset eivät käytä, tekee kehosta raskaan.
[…]
Lappalainen ei syö itseään täyteen yhdellä aterialla, vaan nauttii ruokaa pieninä annoksina silloin tällöin, kun tuntee siihen tarvetta.
Toisaalta, Suomen talonpojat ahmivat niin paljon nauriita kuin vatsaan vain mahtuu, ja Skånessa syödään suuria määriä flummerya (puuroa). Dalarnan asukkaat syövät, kunnes heidän kehonsa on yhtä kireä kuin rumpu. Tällaiset ihmiset soveltuvat paljon paremmin työskentelemään pelloilla kuin juoksemaan vuoristoissa.
Lappalaiset ovat aina hoikkia ja siroja. En ole koskaan nähnyt yhtäkään heistä, jolla olisi suuri vatsa. Maitopainotteinen ruokavalio edistää myös heidän ketteryyttään ja aktiivisuuttaan.”
-Carl Linnaeus, Lachesis lapponica, or, A tour in Lapland, Vol I., sivut. 325-332 (1811, kirjoitettu 1732)
”En ole koskaan tavannut mitään kansaa, joka eläisi niin helppoa ja onnellista elämää kuin lappalaiset. Kesällä he syövät kaksi ateriaa maitoa päivän aikana, ja suoritettuaan tehtävänsä – porojen lypsämisen tai juuston valmistuksen – he antautuvat laiskaan rauhallisuuteen, tietämättä, mitä seuraavaksi tekisivät.
Talvella heidän ruokansa on juustoa, jota he syövät kerran tai kahdesti päivässä, mutta illalla he syövät lihaa. Yksi ainoa poro riittää neljälle hengelle viikoksi.”
-Carl Linnaeus, Lachesis lapponica, or, A tour in Lapland, Vol II., sivut. 26-27 (1811, kirjoitettu 1732)
Suevit
Seuraavana talvena (tämä oli vuosi, jolloin Cn. Pompeius ja M. Crassus olivat konsuleina), saksalaisheimot Usipetit ja samoin Tenchterit, suuren miesjoukon kanssa, ylittivät Reinin lähellä sitä paikkaa, missä joki laskee mereen. Syynä joen ylitykseen oli se, että he olivat jo useiden vuosien ajan joutuneet kärsimään Suevien hyökkäyksistä, ja he olivat jatkuvasti sodassa, mikä esti heitä harjoittamasta maanviljelyä.
Suevien kansa on ylivoimaisesti suurin ja sotaisin kaikista saksalaisista heimoista. Heidän sanotaan omistavan sata kantonia, joista jokaisesta lähetetään vuosittain tuhat aseistettua miestä sotaan: ne, jotka jäävät kotiin, elättävät sekä itsensä että sotaretkelle lähteneet. Seuraavana vuonna osat vaihtuvat: taistelijat palaavat kotiin ja kotijoukot lähtevät sotaan. Näin ollen maanviljelyä ja sodankäyntiä ei koskaan laiminlyödä.
Heillä ei ole yksityisiä tai erillisiä maita, eikä heillä ole lupa asua yhdessä paikassa yli yhtä vuotta. He eivät elä juurikaan viljasta, vaan heidän ravintonsa koostuu enimmäkseen maidosta ja lihasta, ja he harjoittavat paljon metsästystä. Tämä elintapa – heidän ruokavalionsa, päivittäinen liikuntansa ja vapaa elämäntapansa (sillä lapsuudesta lähtien heitä ei ole totutettu mihinkään työhön tai kuriin, joten he eivät tee mitään vastoin tahtoaan) – edistää heidän voimiaan ja tekee heistä kooltaan erittäin kookkaita.
He ovat tottuneet siihen määrään, että jopa kylmimmillä alueilla he eivät käytä muuta vaatetusta kuin nahkoja, jotka ovat niin niukkoja, että suuri osa heidän kehostaan jää paljaaksi. Lisäksi he kylpevät avoimissa joissa.
-Julius Caesar, The Gallic Wars, Book IV, Ch 1 (58–49 BC)
Yamnayat
Yamnaya-kansa hallitsi Eurooppaa noin 5000–4000 vuotta sitten. Heidän ruokavalionsa oli ravitseva, ja he olivat pitkiä, lihaksikkaita ja taitavia ratsastajia. Uskotaan, että he hyödynsivät maanosaa, joka oli toipumassa taudeista ja kuolemasta.
Yamnaya-kansa levisi nopeasti, mukautui uusiin olosuhteisiin ja eteni läpi Euroopan hävittäen ja surmaten paikallisia. He teurastivat neoliittisia miehiä esihistoriallisessa kansanmurhassa varmistaakseen oman DNA:nsa säilymisen.
He saapuivat myös Britanniaan, ja vain muutamassa sukupolvessa aiempien asukkaiden – jotka rakensivat Stonehengen – geneettiset jäljet katosivat täysin.
Muinaiset DNA-tutkimukset paljastavat, että nämä maahanmuuttajat olivat hyvin ravittuja, pitkiä ja lihaksikkaita. Jotkut arkeologit väittävät myös, että tämä soturikansa koostui taitavista ratsastajista.
”Näyttää siltä, että heidän ruokavalionsa koostui pääasiassa lihasta ja maitotuotteista,” sanoo professori Kristiansen.
”He olivat terveempiä ja todennäköisesti fyysisesti varsin vahvoja.”
-Joe Pinkstone, “The most violent group of people who ever lived: Horse-riding Yamnaya tribe who used their huge height and muscular build to brutally murder and invade their way across Europe more than 4,000 years ago”, The Daily Mail, maalis 29, 2019
Comanches
”Puhveli oli Comanche-heimon suosikkiruoka yli kaiken muun. He söivät pihvejä, jotka valmistettiin avotulella tai keitettiin kuparipadoissa. He leikkasivat lihan ohuiksi siivuiksi, kuivasivat sen ja säilöivät talvea varten sekä ottivat sitä mukaan pitkille matkoille. He söivät myös munuaiset ja vatsalaukun.
Lapset juoksivat tuoreeltaan tapetun eläimen luo ja pyysivät maksaa ja sappirakkoa. He puristivat sappirakon suolaista nestettä maksan päälle ja söivät sen heti paikan päällä, lämpimänä ja vielä verta valuvana. Jos tapettu puhvelilehmä oli imettävä ja antoi maitoa, comanchet viilsivät utareen auki ja joivat maitoa, joka oli sekoittunut lämpimään vereen. Yksi suurimmista herkuista oli lämpimänä hyytynyt maito imeväisen vasikan vatsasta.
Jos soturit olivat matkalla ja heillä oli pulaa vedestä, he saattoivat juoda puhvelin lämmintä verta suoraan sen suonista.
Sisälmyksiäkin syötiin: ne tyhjennettiin sisällöstään kahden sormen avulla. (Jos comanche pakeni takaa-ajajia, hän ratsasti hevosellaan, kunnes se uupui, halkaisi sen vatsan, poisti suolet, kietoi ne kaulansa ympärille ja jatkoi matkaansa uudella hevosella syöden suolien sisällön myöhemmin.)
Puhvelin puuttuessa comanchet söivät mitä tahansa, mitä oli saatavilla. Kuivan maan kilpikonnia, jotka he heittivät elävinä tuleen ja söivät kuoresta sarvilusikalla. Kaikenlaisia pienriistoja, jopa hevosia, jos oli aivan pakko, vaikka toisin kuin apassit, he eivät erityisesti pitäneet niistä.
He eivät syöneet kaloja tai lintuja, elleivät olleet nälkään kuolemassa. He eivät koskaan syöneet puhvelin sydäntä.”
-S. C. Gwynne, Empire of the Summer Moon, sivu. 48 (2010)
Inuiitit
”Alkeellisessa tilassaan hän on tarjonnut esimerkin fyysisestä erinomaisuudesta ja hammasterveydestä, joka on harvoin ylitetty minkään menneen tai nykyisen rodun toimesta. Meitä kiinnostaa tietää tämän suuren saavutuksen salaisuus, sillä hänen rajattu elinympäristönsä vähentää merkittävästi niitä tekijöitä, jotka voisivat vaikuttaa tähän erinomaiseen kuntoon.
Vaikka tämän tutkimuksen pääasiallinen tarkoitus on tutkia inuiittien hampaiston ja kasvonmuodon ominaisuuksia sekä modernin sivilisaation vaikutusta niihin, olemme myös erittäin kiinnostuneita ymmärtämään heidän ravitsemuksensa kaavan. Tavoitteenamme on oppia siitä salaisuuksia, jotka eivät pelkästään auttaisi nykyaikaisia, niin sanottuja sivistyneitä kansoja, vaan myös mahdollisesti tarjoaisivat keinoja heidän terveytensä säilyttämiseen.
Olemme erityisen kiinnostuneita näiden alkuperäisten inuiittien käyttämistä ruoista. He asuvat lähes aina syvien vesien äärellä tai niiden läheisyydessä. Heidän taitonsa käsitellä kajakkejaan on erittäin vaikuttavaa. Lohikauden aikana he varastoivat suuria määriä kuivattua lohta. He harppuunoivat paljon näitä kaloja kajakeistaan käsin; jopa nuoret pojat ovat erittäin taitavia. He pyydystävät lohia, jotka ovat niin suuria, että he tuskin jaksavat nostaa niitä. He ovat myös taitavia harppuunoimaan hylkeitä näillä kevyillä aluksilla. Hylkeenrasva on erittäin tärkeä osa heidän ravitsemustaan. Jokainen kalanpala kastetaan hylkeenrasvaan ennen syömistä.
Sain heiltä hieman hylkeenrasvaa ja toin sen laboratoriooni analysoitavaksi vitamiinipitoisuuden osalta. Kävi ilmi, että se oli yksi rikkaimmista A-vitamiinin lähteistä, jonka olin koskaan löytänyt.
Luonnollisesti Beringinsalmen karut hiekkamassat tarttuvat kuivumaan ripustettujen kalojen kosteille pinnoille. Tämä on pääsyy siihen, miksi inuiittien hampaat kuluvat poikkeuksellisen paljon, sekä miehillä että naisilla.
Inuiittien ruokavalio heidän alkuperäisessä elinympäristössään sisältää:
- Poroa,
- Maapähkinöitä, joita hiiret keräävät ja varastoivat kätköihin,
- Merilevää, jota kerätään oikeaan aikaan vuodesta ja varastoidaan talvikäyttöön,
- Marjoja, kuten karpaloita, jotka säilötään pakastamalla,
- Kukkien kukintoja, jotka säilötään hylkeenrasvaan,
- Käenkaalia, joka säilötään myös hylkeenrasvaan, sekä
- Suuria määriä pakastettua kalaa.
Toinen merkittävä ravinnonlähde ovat meren suurten eläinten elimet, mukaan lukien tiettyjen valaslajien ihokerrokset, jotka sisältävät runsaasti C-vitamiinia.
-Weston Price, Nutrition and Physical Degeneration (1939)
Jos ei ole kokenut primitiivisiä kulttuureja, on helppo tulkita väärin yleisiä käsityksiä ruoasta. Voin esimerkiksi kertoa sinulle täysin oikein, että tietyn inuiittiryhmän, jonka kanssa asuin, pääasiallinen ravinto koostui poronlihasta, johon ehkä kuului noin 30 % kalaa, 10 % hylkeenlihaa ja 5–10 % jääkarhua, jäniksiä, lintuja ja munia. Tämä saattaisi saada jonkun kuvittelemaan aterioita, joissa olisi erikseen kalalaji, lihalaji ja jopa silloin tällöin aamiainen, joka sisältäisi munia.
Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä primitiivisissä kulttuureissa. Jos 50 % vuoden ruoasta on poronlihaa, he todennäköisesti syövät käytännössä pelkästään poroa noin puolet vuodesta ja tuskin maistavat sitä muina kuukausina. Sama pätee kalaan: kalakausi on rajoittunut tiettyihin ajanjaksoihin, ja silloin ruokavalio koostuu lähes yksinomaan kalasta. Munat eivät suinkaan ole jakautuneet useille kuukausille aamiaisiksi, vaan ne syödään muutamana päivänä keväällä, kun niitä on saatavilla – ja silloin ei syödä muuta kuin munia.
Inuiittien tilanne eroaa vielä enemmän omastamme, kun puhutaan vihanneksista. Mackenzien alueella niitä syötiin kolmen eri tilanteen mukaan:
- Nälänhätätilanteessa: Kuten useimmilla inuiiteilla, vihanneksia syötiin pääasiassa silloin, kun ruoka oli lopussa. Oli useita tunnettuja syötäviä kasvinosia, joihin turvauduttiin tietyssä järjestyksessä, kun ennakkoluulot väistyivät nälän edessä. (Todelliset nälänhädät olivat Mackenziessa harvinaisia, mutta pienet ryhmät saattoivat kärsiä ruokapulasta jonkin odottamattoman tilanteen vuoksi, jolloin nälänhätäkäytännöt astuivat voimaan.)
- Maun vuoksi: Jotkin kasvikset syötiin yksinkertaisesti siksi, että Mackenzie-joen alueen ihmiset pitivät niistä. Näitä olivat pääasiassa marjat, ja marjoista erityisesti mesimarja (Rubus chamaemorus). Mackenzie-joen alueella näitä syötiin vain satokauden aikana, mutta Länsi-Alaskassa ja muualla marjoja ja joitakin muita kasviperäisiä ruokia säilöttiin öljyyn talvea varten – joskus herkkuina, joskus turvaksi nälänhädän varalta, ja usein molemmista syistä.
- Yhdessä ei-kasviperäisen ruoan kanssa: Erästä vihannesruoan muotoa syötiin vain yhdessä eläinperäisen ruoan kanssa: jäkälää, oksia ja heinää, joita löytyi poron vatsasta, käytettiin öljyn pohjana. Kokemukseni mukaan tätä käytettiin yleisimmin silloin, kun joku kaukaa tullut henkilö saapui mukanaan säkki öljyä, joka oli erityisen herkullisessa käymistilassa (vähän kuin Camembert-juusto, juuri sopivan pehmeää), tai se oli peräisin eläimestä, joka ei ollut alueella yleinen, kuten valkoinen valas, jota tuotiin hylkeenpyytäjien yhteisöihin.
-Vilhjalmur Stefansson, The Fat of the Land (1956, alkuperäinen julkaisu 1946)
”Harvardin hammaslääketieteen museon kuraattori, tohtori Adelbert Fernald on noin 90 inuiittihammasta esittelevän mallin avulla osoittanut, että puhtaasti lihapainotteinen ruokavalio on ihanteellinen tapa pitää ihmisen suu terveenä. Hänen mukaansa länsimaisilla ihmisillä on yleensä reikiintyneet hampaat, koska he eivät syö tarpeeksi lihaa.
Arktinen tutkimusmatkailija, komentaja Donald B. MacMillan hankki noin 90 inuiittien hammaskuvaa Smith Soundin alueelta, missä asuu maailman pohjoisimpia ihmisyhteisöjä, tunnettuina lihansyöjinä. Hän teki tämän tohtori Fernaldin pyynnöstä, joka halusi mallit Harvardin hammaslääketieteen museoon. Hammaskuvat otettiin yhdellä MacMillanin viimeisimmistä arktisista tutkimusmatkoista, ja niiden pohjalta rakennettiin fyysiset mallit. MacMillan kertoi, että ”Smith Soundin inuiitit kuluttavat keskimäärin noin neljä unssia kasviperäistä ravintoa vuodessa henkeä kohden.”
616 hampaasta vain yksi oli epämuodostunut. Kaikki mallit edustavat erinomaisesti kehittyneitä suita ja hampaita. Lihapainotteisen ruokavalion tehokkuudesta terveiden hampaiden ylläpitämisessä ei voisi saada selvempää todisteita.
616 hampaasta vain seitsemän puuttui, kun taas tohtori Fernald arvioi, että samaa määrää hampaita tarkasteltaessa uusenglantilaisilta ihmisiltä löytyisi todennäköisesti yli 100 puuttuvaa hammasta.
Yhteistyössä komentaja MacMillanin kanssa saadun inuiittien hammaskokoelman jälkeen tohtori Fernald järjesti Harvardin Peabody-museon professori Hootonin kanssa hammaskuvien keräämisen Jukatanin alkuperäiskansoilta eteläisellä tutkimusmatkalla. Nämä ihmiset ovat tunnettuja kasvissyöjiä; suurin osa heistä ei syö lainkaan lihaa. Tulokset osoittivat, että heidän hampaansa olivat erittäin reikiintyneet. Yllättävän varhain heidän hampaansa menettivät kaikki normaalin terveen hampaan piirteet, ja useimmilta puuttui lähes kaikki hampaat jo keski-iässä. Useimpien hammaslääkärien kokemuksen mukaan ne ihmiset, joilla on terveimmät hampaat, ovat niitä, jotka syövät eniten lihaa – mikä tukee tohtori Fernaldin tutkimustuloksia.
Monet inuiittien hampaista otetut mallit ovat täydellisiä joka suhteessa: niissä ei ole pienintäkään virhettä muodossa tai kunnossa. Tohtori Fernald totesi, että 32 vuoden hammaslääkärikokemuksensa aikana hän on nähnyt vain yhdet hampaat, jotka olivat kaikin puolin täydelliset.
Tohtori Fernald sanoo:
”Näiden ihmisten suumallien tutkiminen sekä antropologisesta että etnologisesta näkökulmasta, kuten myös oikomisopin kannalta, on äärimmäisen arvokasta, koska elävästä henkilöstä otetuista malleista voidaan saada paljon enemmän tietoa kuin kalloista.
Esimerkiksi, jos mallit osoittavat, että ikenet ovat tiiviit ja kiinnittyneet hyvin hampaisiin eivätkä ole vetäytyneet, se yksinään viittaa suualueen terveyteen. Koska kaaret ovat niin tasaiset ja hyvin kehittyneet, uskon, että nämä ihmiset, joilla on näin suuret kaaret, eivät ole suun kautta hengittäjiä. Näin ollen he eivät kärsi adenoideista, suurentuneista nielurisoista tai vastaavista ongelmista.”
–“Esquimo Teeth Prove Health of Meat Diet,” The Harvard Crimson (1929)
Mandanit
Puhvelinliha on kuitenkin tämän alueen tärkein peruselintarvike ja ”elämän tukipilari”, ja se tarjoaa heille lähes poikkeuksetta runsaan ja ravitsevan elannon. Arvioiden mukaan näillä läntisillä alueilla elää noin 250 000 intiaania, jotka elävät lähes yksinomaan näiden eläinten lihasta ympäri vuoden.
Kesä- ja syyskuukausina lihaa käytetään tuoreena, ja sitä valmistetaan monin eri tavoin: paistamalla, grillamalla, keittämällä, hauduttamalla ja savustamalla. Kylkiluut ja nivelet keitetään yhdessä niiden sisältämän luuytimen kanssa, jolloin syntyy herkullista keittoa, jota käytetään kaikkialla ja suuria määriä.
Mandanit, kuten huomasin, eivät noudata säännöllisiä ateria-aikoja, vaan syövät yleensä noin kaksi kertaa vuorokaudessa. Pata kiehuu aina tulen yllä, ja kuka tahansa, olipa hän talonväkeä tai muualta kylästä, saa pyytää sen otettavaksi tulelta ja alkaa syödä, kun siltä tuntuu. Tämä on muuttumaton tapa Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa, ja epäilen suuresti, onko sivistyneessä maailmassa mitään järjestelmää, jota voisi kutsua aidosti humaanimmaksi ja armeliaammaksi.
Jokainen mies, nainen tai lapsi intiaaniyhteisöissä saa astua kenen tahansa majalle – jopa kansan päällikön – ja syödä, kun on nälkä, jos onnettomuus tai tarve on ajanut heidät siihen.
Tätä oikeutta saa käyttää jopa yhteisön köyhin ja hyödyttömin, laiskin yksilö. Jos hän on liian laiska metsästämään tai hankkimaan itse ruokansa, hän voi kävellä mihin tahansa majaan, ja kuka tahansa jakaa ruokansa hänen kanssaan niin kauan kuin syötävää riittää.
Kuitenkin se, joka kerjää ruokaa ollessaan itse kykenevä metsästämään, maksaa siitä kovan hinnan. Hänet leimataan häpeällisillä nimityksillä, kuten pelkuri ja kerjäläinen.
-George Catlin, North American Indians, pg. 137-138 (1880,alunperin julkaistu 1841)
Gauchos
Olin ollut jo useita päiviä syömättä mitään muuta kuin lihaa: en lainkaan vastustanut tätä uutta ruokavaliota, mutta minusta tuntui, että se olisi sopinut minulle vain kovan liikunnan yhteydessä. Olen kuullut, että Englannissa potilaat, joilta on pyydetty siirtymistä yksinomaan eläinperäiseen ruokavalioon – vaikka heidän elämänsä olisi siitä kiinni – ovat tuskin kyenneet kestämään sitä.
Kuitenkin Pampasin gauchot voivat elää kuukausia syömättä mitään muuta kuin naudanlihaa. Huomasin kuitenkin, että he syövät hyvin suuren määrän rasvaa, joka on vähemmän ”eläimellistä” luonteeltaan, ja he erityisesti inhoavat kuivaa lihaa, kuten agoutin lihaa.
Tohtori Richardson on myös todennut, että ”kun ihmiset ovat syöneet pitkään pelkästään vähärasvaista lihaa, halu rasvaa kohtaan kasvaa niin hillittömäksi, että he voivat kuluttaa suuria määriä puhdasta ja jopa öljyistä rasvaa ilman pahoinvointia.” Tämä vaikuttaa minusta mielenkiintoiselta fysiologiselta tosiasialta.
Ehkä juuri lihapainotteisen ruokavalionsa vuoksi gauchot, kuten muutkin lihansyöjät, voivat olla pitkään ilman ruokaa. Minulle kerrottiin, että Tandheelissä eräät joukot ajoivat vapaaehtoisesti takaa intiaaniryhmää kolmen päivän ajan syömättä tai juomatta mitään.
-Charles Darwin, Voyage of the Beagle (1839)
Kansojen tarinat käännetty ”Just eat meat”-wikipediasta.